Olin eilen syksyisen italialaiskaverini juhlissa. En tuntenut sieltä oikeastaan ketään muuta kuin juhlien isännän ja toisen suomalaisvahvistuksemme. Suurin osa vieraista oli Ranskasta, sekä täällä opiskelevia että vain vierailemassa olleita. Eikä siinä tietysti mitään. Ranskisten kanssa kommunikointia helpottaisi kuitenkin kummasti se, jos osaisi ranskaa. En aikoinaan halunnut lukea sitä, kun se oli minusta niin kauhean kuuloista. Ei se kauniilta vieläkään korvaani kuulosta, mutta käytännöllisyysseikat kyllä puhuvat niiden edessä olevien ranskanopintojen puolesta. On ilmeisesti sula mahdottomuus opettaa ranskalaisille sellaista englantia, että sitä saattaisi joku ei-ranskalainen ymmärtääkin (on myönnettävä, että tunnen n. kaksi poikkeusta tästä säännöstä). Jos ranskalainen on sattunut opiskelemaan espanjaa, on se jostain syystä usein huomattavasti ymmärrettävämpää, ja onneksi moni tapaamani ranskis onkin sitä osannut. Ehkä tämä johtuu siitä, että espanjassakaan ei tarvitse yrittää esim. ääntää h-kirjainta, joka puolueettomien tutkimusteni mukaan on useille fransmanneille kerrassaan mission impossible. Vielä kun saisi ne oppimaan sen normaalien kansakuntien r:n.

En nyt avautune tästä enempää. Juhlakansa päätti kahden tietämillä siirtyä yökerhoon, jolloin minä puolestani päätin siirtyä kotiin. Ehdin parahultaisesti ottaa nitbusin Passeig de Colomilta. Hieman ennen bussia pysäkille saapui neljä poikaa, jotka halusivat tietää pääseekö siitä Vila Olimpicaan, olivat näes menossa Catwalkiin. Avustin parhaani mukaan ja sanoin, että ainakin itse asun kyseisessä kaupunginosassa ja käsittääkseni samalla bussilla pitäisi heidänkin perille päästä. Juttelin bussimatkan ajan musiikista (tekno ei yleisesti ottaen ole hyvä asia, klubeissa on hyvä soida useammanlaista musiikkia), Suomesta (siellä on talvella kylmä, Anu on tavallinen suomalainen nimi) ja Barcelonasta (kyllä, viihdyn täällä, klubit ovat kalliita, saisi jo lämmetä) yhden heistä kanssa. Jäin pois omalla pysäkilläni ja olin suunnistamassa kotia kohti kun takaovesta samalla pysäkillä poistunut tyttö kysyi, onko minulla pitkäkin kotimatka. Suomeksi. Hämmennyin niin, että sanoin ehkä ensin ¿como? ja sitten heti perään anteeks?. Tytön seurassa ollut poika (mies?, suomalainen sekin siis) oli muuttanut siihen lähelle ja olivat bussissa ovelasti huomanneet kansallisuuteni. Juttelin sitten hetken niiden kanssa öisellä kadulla. Saatoin puhua sekavia, oli yllättävän kummallista yht'äkkiä ja ilman ennakkovaroitusta puhua suomea. Sitten menin kotiin.