Vein tänään kirjastoon Arundhati Royn The God of Small Things:n (joka suomeksi lienee Joutavuuksien jumala), jonka luin loppuun matkalla yliopistolta kotiin (ja se on pitkä matka se). Aluksi en pitänyt siitä juuri lainkaan, mutta loppua kohti se parani, joka on kirjoille harvinainen ominaisuus. Yleensä on nimittäin niin, että jos kirja ei herätä mitään mielenkiintoa ensimmäisillä 52 sivulla, kannattaa sen lukeminen heittää sikseen. Tiedän tämän siksi, että olen se sortin sissi joka väkisinkin lukee loppuun lähes kaikki alkamansa kirjat vaikka a) ei pitäisi niistä yhtään tai b)ei ymmärtäisi niitä lainkaan. Kasvattavaa on sellainen. Ja juuri kun olin päätellyt 52 sivun teoriani vedenpitäväksi, luen kirjan, joka rikkoo sen. Perhana. Kesken olen jättänyt ainakin kirjat, jotka seuraavaksi mainitsen. Joycen Jameksen Odysseus on jäänyt minultakin pahasti kesken (en ole ihan varma tunnenko ketään, joka sen on lukenut kokonaan [tässä erinomainen tilaisuus leveilyyn kommenttilaatikossa!], mutta monet ovat kyllä aloittaneet). Viimenäkemällä olin itse sivulla 88 ehkä. Myös Victor Hugon Kurjat jäi kesken ihan loppumetreillä, kun kirja kuului eräänä kesänä Lappeenrannan maakuntakirjastolle ja minä kuuluin muualle. En tykännyt siitä niin, että olisin jaksanut lainata sen jostain uudelleen, kun kerran tiesin loppuratkaisunkin, kiitos akuankantaskukirjan ja elokuvaversion. Lisäksi heitin kesken Mika Waltarin Suuren Illusionin, kun se vaan oli minusta ihan sietämätöntä huttua. Muitakin on varmaan puolitiehen jäänyt, vaan eivät mieleen. Että. Lisäksi on tietysti koko joukko ns. klassikoita, joita en ole koskaan aloittanutkaan. Ja tämä koskee siis lähinnä romaaneja, sillä runoutta ei oikein minusta voi jättää kesken. Harvan runoteoksen kun olen lukenut kannesta kanteen järjestelmällisesti. Epäjärjestelmällisesti kyllä.

No kumminkin. Löysin tänään sieltä kirjastosta Zadie Smithin kirjan On Beauty. Sitä on hehkutettu ihan kauheasti vähän kaikkien toimesta, ja itsekin mielin sen kovasti lukea, joten lainaan lähti. Tässä olen nyt jahkaillut, että joko nyt tänä iltana sen aloitan, kun haluan aloittaa rauhassa ja ilman kaikenmaailman häiriötekijöitä. Kuitenkin vähän jännittää, kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että jos se on niin hyvä kun monet sanoo, etten maltakaan lopettaa vaan lukea posotan vaikka koko yön, joka taas haittaisi huomisesta suoritumista. Tai, entäs jos minulla onkin nyt ihan liikaa ennakko-odotuksia, ja petynkin kirjaan ihan auheasti ja viskaan sen ikkunasta mäkeen. Kauheita asioita. Luin joskus Smithin White Teeth, ja se oli minusta ihan ok. Vaikka olen kyllä vähän sitä mieltä, että Brittiläinen imperiumi kostautuu kaikenmaailamn jälkikolonialistisina kirjailijoina (joihin Smith ei kai lukeudu, mutta Valkoiset hampaat oli teemallisesti aika lähellä [edit: hidas muisti, se on kai englantilais-jamaikalainen, että kai se voidaan laskea, kuitenkin]), joita on minusta ehkä vähän liikaa. Tai saa olla vaikka sata, mutta kun ne kirjat muistuttavat toisiaan kun suomalaisen-mieskirjailijan teokset konsaan. Enkä ollenkaan pidä Salman Rushdiesta, hyi olkoon. V.S. Naipaulkaan ei ole suosikkejani. Monica Alin Brick Lane menetteli, ja Hanif Kureishista pidin kyllä joskus pienempänä. Sitten oli tietysti tuo Arundhati Roy ja Anita Desai ja Jhumpa Lahiri ja vaikka keitä. Eiväthän ole toki kaikki samanlaisia, mutta se vaikea kolmasmaailma-länsimaailma kasvukertomus on kerrottu ehkä jo aika monta kertaa, hei.