Eilen oli se kuuluisa keskikesän juhla. Oli enimmäkseen hauskaa, ajoittain kaoottista ja välillä melko väsyttävää. Aloitin illan soittelemalla ympäriinsä tarkoituksenani selvittää missä merkeissä kukin aikoo iltansa viettää. Kymmenen jälkeen menin kaverilleni K:lle Ravaliin. Siellä oli (hyvin) pienimuotoiset juhlat. Aluksi siellä ei ollutkaan muita kuin K kämppiksineen. Istuimme pöydän ääressä ja joimme olutta ja valkovenäläisiä kuunnellen ulkoa kantautuvaa paukkupommien ja ilotulitteiden jymyä. Paukkupommien perimmäisenä tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman kova ääni. Niiden heittely kuuluu paikallisiin santjoanperinteisiin, ja koko kulmakunnan kakarat viskoivat niitä jo pitkin viikkoa joka huipentui eiliseen pommibakkanaaliin. Hieman pohjoismaista mieltä kylmää, että sellaiset viisivuotiaat pikkuipanat rätväävät räjähteiden kanssa. Tietenkin ilman minkäänlaista valvovaa silmää esim. vanhempien taholta.

Meteli toi illanviettoon jänniä ulottuvuuksia, leikittiin Bagdadia. Lisää vieraita saapui, ja nekin istuivat pöydän ääreen. Joskus yhden tienoilla päätimme lähteä vihdoin sinne rannalle. Arvoimme tovin, mille rannalle menisimme, sillä jokaisen tuttavat olivat jotenkin mystisesti hajaantuneet pitkin Barcelonan rantaviivaa. Ajoimme metrolla Selva de Mariin mennäksemme Nova Mar Bellan rannalle. Perillä tietysti eräät muistivat, että tavallaan tuli luvattua, että menisimme etsimään tuttuja Barcelonetalta, joka nyt sattuu olemaan ihan toisessa päässä. Rannalla oli väkeä ihan mustanaan ja Chirinquitoista raikasi (huono) musiikki. Siinä sitten mm. istuimme hiekalla ja joimme cavaa. Ranta oli vähän kuin rokkifestari. Ihan kamalasti eriasteisissa päihtymystiloissa olevia ihmisiä, musiikkia kovalla, katoavia kavereita ja lopuksi likaiset kengät. Ensin katosivat seurueemme saksalaisvahvistukset. Jossain vaiheessa K lähti soittamaan, ja jäi sille tielleen (myöhemmin sain epämääräiset suunnistusohjeet johon liittyi mm. tolppa ja meri). En jaksanut hengailla K:n kämppisten kanssa, joten päätin lähteä valumaan kohti Barcelonetaa tai mahdollisesti etsiä matkan varrelta K:n. En löytänyt. Oli myös työn ja tuskan takana löytää tuttuja sieltä Barcelonetalta, sillä oli varsin pimeää ja väkeä oli ku pipoa, niinsanoakseni. Lisäksi yleinen meteli lisäsi ymmärrysvaikeuksia. Harhailin aika kauan Baja Beachin ja meren välissä ennen kuin paikansin tuttuja. En sitten kuitenkaan jaksanut kauaa oikeastaan hengailla niiden kanssa, vaan päädyin puhumaan politiikkaa kolmen libanonilaisen kanssa. Ne hämmästyivät Libanon-tietämystäni (opiskelu ei ole turhaa!) ja olivat ihan mukavia tyyppejä. Sitten päätin kuitenkin lähteä kotiin. Oranssit varvassandaalit eivät ole enää oranssit. Sen pituinen se.